keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Dolores O'Riordan

Irlannista on kotoisin monta maailmalla tunnettua muusikkoa. Ihmekkös tuo sillä, musiikki on täkäläisillä veressä. Jaksankin ihmetellä, että jopa nukkavierussa pubissa usein soi hyvä musiikki. Kadunkulmassa kitaraa ei rämpytetä, muutaman lantin toivossa, vaan sitä ostataan ihan oikeasti soittaa. Pubissa, baarituolilla notkuva, Paddy yllättää vierustoverit, kun hän kajauttaa ilmoille  irlantilaisen ballaadin tai juomalaulun.  

Eilen täällä herättiin uutiseen siitä, että 90-luvulla suositun The Cranberries yhtyneen laulaja, Dolores O'Riordan löytyi kuolleena lontoolaisesta hotellihuoneesta. Onkohan se niin, että jos omassa elämässä on ollut paljon kaikenlaisia ongelmia, niin sitä osaa tehdä ja tulkita kappaleet paremmin? Mene ja tiedä, mutta aivan liian nuorena tämäkin lahjakas laulaja menehtyi. 

Tässä yksi yhtyeen tunnetuimista kappaleista Linger.  





maanantai 15. tammikuuta 2018

Luettu ja kuunneltu on

Kuten tiedätte, olen äänikirjojen suurkuluttaja. Arkiset puuhat, kuten siivous, silitys ja ruoanlaitto sujuvat yleensä kirjoja kuunnellen. Napit korvissa käyn myös kävelyllä ja autoa ajaessakin laitan kaiuttimen päälle ja kuuntelen kirjoja. Tysät lento-, juna- ja bussimatkat sujuvat nopeammin, kun syventyy kirjan juoneen. Ja kun kuuntelemiseen yhdistää vielä neulomisen, niin silloin olen 100% tytyväinen olooni ja elooni.

Luen/kuuntelen kaikenlaisia kirjoja, mutta jos parin ensimmäisen kappaleen jälkeen kirja ei jostakin syystä kiinnosta jätän sen kesken. Lukeminen on onneksi vapaaehtoista, joten miksi lukea sellaista, joka ei nappaa. 

Ville Haapasalo on jäänyt minulle vähän vieraaksi julkkikseksi. Tiesin, että hän on suosittu Venäjällä, mutta en tiennyt miksi ja miten. Ja sitten kuuntelemattomien kirjojen hyllyltä löysin peräti kolme Villestä kertovaa kirjaa. Ensinnäkin on ihme, että hän on ylipäänsä elossa, kaiken kokemansa jälkeen. Ville on kuin kissa, jolla on monta henkeä. Hän nimittäin olisi voinut kuolla nälkään, alkoholimyrkytykseen, ruokamyrkytykseen... Miesparka on hakattu sairaalakuntoon niin monta kertaa, että on suoranainen ihme, että hän pystyy yleensä liikkumaan. 

Ville on sellainen tarinankertoja, että häntä kuunnellessa aika unohtuu. Kun on ollut monessa mukana ja kaikenlaista kokenut on tarinoita mitä kertoa. Itänaapuri avautuu hyvine- ja huonoinepuolineen ihan uudella tavalla, kun Ville siitä värikkäästi kertoo. Ajatelkaa, hän meni täysin kielitaidottomana silloiseen Leningradiin opiskelemaan näyttelijäksi. Kuuntelin kolme kirjaa peräjälkeen ja täytyy sanoa, että minusta tuli heti Ville-fani. 

Et kuitenkaan usko - Ville Haapasalo, Kauko Röyhä ja  Juha Metso 
Et muuten tätäkään usko - Ville Haapasalo, Kauko Röyhä ja  Juha Metso 
Ville Haapasalo - Kauko Röyhkä.

Niin, ja kirjat kuunneltuani voin vain sanoa, että onneksi Ville ei päätynyt Englantiin teatterikouluun, ja että melkein kaiken kuulemani uskoin! 

Englannista puheenollen, rakastan kirjoja, joissa tallustetaan Lontoon kaduilla ja eri kaupunginosissa. Ei siis ihme, että Robert Galbraithin Käen kutsu vei minut heti mukanaan. Yksityisetsivä Cormoran Striken tunkkaiseen ja nukkavieruun toimistoon, lounalle vanhahtavaan ja edelleen tupakalta tuoksahtavaan pubiin sekä kiertelemään Lontoon sateisille sivukaduille. Eikä ihme, että kirja oli niin hyvä, sillä Robert Galbraith ei nimittäin olekkan Robert vaan nimen alle kätkeytyy J.K. Rowling, joka tuskin esittelyjä kaipaa. Ilkka Rekiaro on kääntänyt kirjan kerrassaan taitavasti,ja murhaajakin viimein selviää Robinin avustuksella. 

Käen Kutsun jälkeen siirrtyin ratkomaan Silkkiäistoukan arvoitusta. Tämä kirja ei ehkä ollut yhtä hyvä kuin tuo sarjan ensimmäinen, mutta mukanaan vei sekin, mitä nyt välillä suorastaan kuvotti. Etsivä Strike poti amputoitua jalkaansa, kulautti kurkkuunsa monta pinttiä olutta pubeissa ja söi liikaa rasvaisia ranskalaisia ja samalla selvitti kuka murhasi erikoisen kirjailijan ja miksi. Kuvioissa oli mukana tietysti avustaja Robin, johon Strike taitaa olla, itsekkään sitä täysin tiedostamatta, rakastunut...    

Kolmaskin kirja on jo ilmestynyt, mutta sitä ei ainakaan vielä ole saatavana äänikirjana. Niin, että jos murhat ja Lontoo kiinnostavat, niin Robert Galbraith is your man...I meant woman!

Mitäs teillä on juuri nyt luureissa tai yöpöydällä?


Minun joululahjakirjani odottavat vielä lukemista.
Kiitokset Tarjalle ja Jaanalle!



maanantai 8. tammikuuta 2018

Ei varmasti takapenkkiin

Yhden lähiseudun lukuisten kirkkojen ohi kävellessäni, minulle tulee aina kylmä. Siis ihan vain rakennusta katsoessani. (Toisaalta ihan hyvä, sillä yleensä minulla on liian kuuma!) Tuossa kirkossa nimittäin opin tärkeän asian: Irlannissa ei koskaan kannata istua takapenkissä, ulko-oven läheisyydessä. Eikä se kylmyys ole ainut syy. Nimittäin myöhästely on täällä enemmän sääntö kuin poikkeus. Aina paikalle saapuu Matti Myöhäisiä, olipa kysessä sitten mikä tilaisuus tahansa.

On todella ärsyttävää, kun ovi paukkuu koko ajan ja matit ja maijat saapuvat mukamas hijaa, toisilleen kuiskaillen, paikalle. Ja kun ovi kerraan avataan, sieltä hyökyaallon lailla virtaa kylmää ilmaa niskaan ja selkään. Eikä sekään auta, jos rakennuksessa on eteinen, sillä iso ulko-ovi on tietysti sepposen selällään.

Mieleen tuli yhdet hautajaiset, jossa päädyin vahingossa takapenkkiin, ystäväni viereen, istumaan. Ovet olivat tietysti auki ja väkeä lappasi sisään koko ajan. Papin puheen kuulin kyllä, koska hän puhui mikrofoniin, mutta musiikkiesitys meni ohi. Koko tilaisuudesta jäi mieleen paukkuva ovi ja se kuinka jäässä olin. Lähdimme heti, kun vain oli sopivaa, meille lämmittelemään ja joimme litratolkulla höyryävää teetä. Niin, että jos täällä menette johonkin tilaisuuteen, niin älkää vaan jääkö takapenkkiin istumaan.

Sitten kannattaa vielä huomioida sellainen asia, että on olemassa se toinen ääripää. Nimittäin näin talvisaikaan lämmityslaitteet  kännetään aina täysille. Silloin kun tilaa ei käytetä, lämmitys on pois päältä. Vahtimestari napsautaa lämmityksen päälle vähän ennen tilaisuuden alkua ja kääntää sen täysille. Eli jos ei jäädy, niin voi samassa salissa myös sulaa kuumuudesta. Pitää siis olla tarkkana mihin ahterinsa täällä parkkeeraa. Ja tämä pätee myös ravintoloihin, pubeihin ja joskus jopa ihan tavallisiin olohuoneisiinkin.

Takkatuli pubin perällä saattaa näyttää houkuttelevalta ja kutsuvalta, mutta jakkara sen läheisyydssä voi helposti osottautua vikavalinnaksi. Baarimikko nimittäin käy säännöllisin väliajoin heittämässä pesään lisää koksia ja voin luvata, että silloin varmasti tarkenee.

Keskinmäärin siis kaikilla on tietysi ihan hyvä olla, mitä nyt toisilla hampaat kalisevat, kun taas toiset pyyhkivät hikeä. Sama pätee myös lavuaariessa. Toisesta kraanasta tulee tulikuumaa vettä ja toisesta kylmää, mutta keskinmäärin juuri sopivaa lämpöistä!


Ovet ovat auki...




perjantai 5. tammikuuta 2018

Alaston koti

Jos vuodesta 2018 tulee meidän perheelle epäonninen, on syy minun. Pakkasin nimittäin joulun laatikkoihin tässä viikolla ja joulukuusi hävisi olohuoneesta tänään. Kuulemma siitä, että kerää joulukoristeet pois ennen 6 tammikuuta, seuraa huonoa onnea alkaneelle vuodelle. 

Kun koristeet oli raivattu, näytti koko talo jotenkin alastomalta. Piti keksiä jotain piristystä. Kuten kuvista näette, meidän jouluhyasintit ovat edelleen vähän "vaiheessa", mutta eiköhän niistäkin päästä pian nauttimaan. Minä sitten rakastan hyasinttien tuoksua.

Perjantain kunniaksi piti käydä ostamassa perjantaipuska. Ensimmäisestä työviikosta on selvitty, joten omasta mielestäni olen puskani ansainnut.

Mukavaa perjantaita teillekkin! Meille on luvattu kylmää, mutta kuivaa viikonloppua. 







torstai 4. tammikuuta 2018

Jos ajelette länsi-Corkissa...

Yritän aina silloin tällöin antaa täällä blogissani vinkkejä teille, jotka suunnittelette lomaa Irlannissa. Dublin on Dublin, mutta jos aitoa Irlantia haluatte nähdä, niin silloin suosittelen kyllä autonvuokrausta tai kiertomatkaa. 

Viime syksynä lähdimme sunnuntaiajelulle länsi-Corkkiin ja katsomaan yhtä pientä, mutta suosittua kirkkoa ja sen ympäristöä.

Matkan aikana tuli jo uskon puutetta, että olemmeko ikinä perillä. Tie ei nimittäin ollut se paras mahdollinen. Perille kuitenkin pääsimme ja maisemat olivat kaiken sen vaiva arvoiset. Olimme Gougane Barrassa ja edessämme näkyi piskuinen St. Finbarren kirkko, joka sijaitseen pienessä saaressa. Maisema ei siitä rauhallisemmaksi voisi muuttua. Oli hiljakseen liplatteleva järvi,jota vuoret ympäröivät. Kaukana näkyi myös lampaita ruohoa syömässä. Paikka oli toisaalta karu, mutta samalla yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. 

Paikalle rakennettiin alunperin luostari St. Finbarresin toimesta joskus 600 jaa (hän on Corkin alueen suojelupyhimys) ja vasta paljon myöhemmin tämä pieni kirkko. Lähellä on myös suuri luonnonpuisto, jossa voi käydä ulkoilemassa.

Kirko on suosittu vihkimispaikka, mutta mitään suuria häitä siellä ei voi järjestää. Lähellä on myös hotelli ja kahvila, joten mekin istahdimme hetkeksi ja söimme suussasulavia, vielä lämpimiä, sconesseja. Valitettavasti ilma ei ollut paras mahdollinen, joten emme lähteneet luonnopuistoon kävelemään. Ensi kesänä haluaisin lähteä katsomaan, miltä Gougane Barra silloin näyttää.






tiistai 2. tammikuuta 2018

Miten kestää joulun jälkeinen blues?

Tänään se sitten taas alkoi, arki. Teki aamulla mieli lyödä lattialle pitkäkseen ja saada itkupotkuraivarit. En laita kenkiä jalkaan, enkä syö aamupuuroa, enkä lähde töihin. Vaan minkäs teet? Raha ei kasva puussa, joten pakko sitä on raahautua sorvin ääreen, vaikka ei todellakaan mieli tehnyt. Koska näitä loma jälkeisiä sorvinääreenraahautuimisia on tähän ikään mennessä ollut jo monia, ajattelin tehdä sen edes vähän helpommaksi itselleni. Juniori on vielä tämän viikon lomalla, joten kuskia ei tarvita. Olen siis iltaisin täysin vapaa!

Päätin kehitellä joka illaksi jotain piristävää tekemistä. Kirjoitin kalenteriini uintia, saunomista ja parit joogatunnit. Kutsuin ystäväni pitkästä aikaan kylään, ja yhtenä iltana aion päällystää canvastauluja täältä ja Marimekolta ostamillani kankailla. Sitten aloitan katsomaan jotakin uutta sarjaa Netflixiltä (olisiko mitään hyviä ehdotuksia?) ja neulon kaksi pientä tyynynpäällistä olohuoneeseen.

Mietin myös eväät ja iltaruoat valmiiksi ja menin jopa niin pitkälle, että päätin siivota, oikein perusteellisesti, yhden huoneen joka ilta. Ennen nukkumaanmenoa aion valita vieläpä työvaatteet valmiiksi aamua varten.

Tätä huippusuunnittelua ja järjestelyä tuskin kestää montakaan viikkoa, mutta ainakin saan uuden vuoden, ensimmäisen viikon käyntiin, jos en muuta.




Meillä näyttää juuri nyt tältä! Aika keväiseltä, vai mitä?




lauantai 30. joulukuuta 2017

Ja niin joulu joutui jo taas pohjolaan

Täällä taas! Palasimme eilen Suomesta ja kyllä, saimme valkean joulun. Sitähän minä edellisessä postauksessa toivoin joululahjaksi.

Äiti ei jaksanut tulla kotiin jouluksi, ja niinpä vietimme paljon aikaa palvelutalossa. Ilkeä tulehdus vei mummulta voimat, mutta loppu lomaa kohti hän onneksi vähän piristyi. Ikää on jo niin paljon, että mitään ylimääräistä ei tarvita.

Palvelutalo oli todella kauniisti koristeltu, niin ulkoa kuin sisältäkin. Siellä on vanhusten hyvä olla, vaikka eihän se tietenkään omaa kotia voita. Näki, että henkilökunta oli nähnyt joulua varten vaivaa ja itse pukkikin kävi.

Katsoin äidin kanssa joulurauhanjuhlistuksen televisiosta. Siinä yksi hieno suomalainen perinne, joka kerää vuosi vuodelta ihmisiä Turkuun (terveisiä kaikille turkulaisille) ja televisioiden ääreen. No, palvelutalon joulu oli hyvin rauhallinen, eikä sitä rauhaa kukaan rikkonut!

Niin, jouluruokia löytyi kaupasta ja kinkkukin paistettiin. Koti tuntui tyhjältä, mutta siihenkin on vain totuttava. Olin taas kerran otettu siitä, kuinka moni sukulainen ja ystävä meitä siellä odotti ja oli nähnyt meidän eteen vaivaa.. Jätin kaikki vierailut minimiin, sillä halusin viettää mahdollisimman paljon aikaa äidin kanssa.

Kun aattoiltana palasimme palvelutalolta kotiin, olin aivan poikki. Kynttilät oli vielä viemättä hautausmaalle, enkä olisi millään jaksanut lähteä enää ulos. Sain kuitenkin potkaistua itseni ylös ja ulos. Onneksi lähdin, sillä lumi jalkojen alla narskui mukavasti ja hautausmaalla minua tervehti upea kynttilämeri. Sytytin isän haudalle kaksi kynttilää ja tein kierroksen tätien ja setien haudoilla. Mieleen tuli monta muistoa lapsuuden jouluista. Serkkuni kanssa niitä ihania sukujouluja muistelimme aikaisemmin ja päätimme yhteistuumin, että on parempi lopettaa muistelot, sillä muuten pillahdamme molemmat itkuun. Niin moni on joukosta pois.


Nyt siis ollaan takaisin Irlannissa, ja kiireisen päivän jälkeen olen asettunut tutulle solvalle nauttimaan takkatulesta ja jouluvaloista. Olo on kylläkin haikea ja matkaväsymyskin vaivaa. Uutta vuotta tuskin jaksan huomenna juhlia tai muutenkaan toivottaa tervetulleeksi. 2018 tuo tullessaan mitä tuo, ja minä yritän, parhaani mukaan, ottaa vastaan mitä tuleman pitää.