torstai 17. elokuuta 2017

Purkkeja ja purnukoita

Minun on hirveän vaikeaa heittää roskiin purkkeja ja rasioita. Eihän sitä koskaan voi tietää, milloin niille tulee käyttöä. Meidän miesten mielestä olen varsinainen hamsteri, koska kerään kaikenlaista (heidän mielestä) turhaa tavaraa.

Väärässä olivat, taas kerran. Lidlin jogurttipurkeista tuli pienellä vaivalla säilytyspaikka kynsilakkapulloille ja meikkisiveltimille. Jäätelörasialle löytyi myös käyttöä.

Päälystin rasiat tarrapaperilla. Jogurttipurkit tarvitsivat kaksi kerrosta päälystyspaperia peittämään jogurtit ja kreikat. Ihan kivat näistä tuli ja pienellä vaivalla.


maanantai 14. elokuuta 2017

Sunnuntaina

Kesän alussa päätimme, että teemme ahkerasti viikonloppuisin retkiä lähiympäristöön. No, eipä olla pahemmin retkeilty... Sunnuntaina meillä oli tyhjä talo, ja minä toipumisessa siinä pisteessä, että seinät tuntuivat kaatuvan päälle.

Lähdimme käymään Clonakilty- nimisessä viehättävässä pikkukaupungissa. Se on sarjassamme näitä ihania irlantilaista väripilkkuja. Läheiselle rannalle emme menneet, sillä aurinkoinen aamupäivä valitettavasti vaihtui tihkusateeksi. Niinpä istuskelimme kahvilassa ja söimme ylihintaiset sämpylät. Onhan se vähän kurjaa, kun turisteilla- joita kaupungilla oli paljon - rahastetaan.

Hyvää teki sunnuntaiajelu ja tänään palasinkin jo takaisin töihin.







lauantai 12. elokuuta 2017

Pariisin taivaan alta Bretagneen ja takaisin

Pariisin taivaan alla emme viipyneet kuin yhden yön. Minä en halunnut Pariisilta muuta kuin nähdä "sukulaiseni", joka ei siis ole ihan oikeasti minulle sukua, mutta enoni oli hänen tätinsä mies, joten eikö mekin olla melkein sukua? Silloin vuosia sitten, kun minä sen lyhyen ajan siellä asustin, tapasimme kerran jos toisenkin kaupungilla kahvikupin äärellä. Ajatelkaa, tämä pariisilaistunut rouva on asunut siellä jo 49 vuotta. Minusta on hauskaa kuunnella häntä, sillä hän puhuu suomea edelleen Turun murteella!






Ja siellähän hän minua jo odotteli hotellin respassa, kun saavuimme. Miehet lähtivät tutustumaan Montparnassen kaupunginosaan ja me pääsimme rauhassa vaihtamaan kuulumisia. Niitä viime vuosien ja aikojen iloisia ja vakavaksi vetäviäkin kuulumisia. Kiitos, P, kun tulit minua tapaamaan.

Juniori halusi vielä ennen nukkumaan menoa lähteä katsomaan jotain nähtävyyttä. Ilta oli jo pitkällä, mutta hyppäsimme metroon ja kävimme katsastamassa Norde Damea, ihan vain ulkoapäin.







Aamupäivällä kävimme hakemassa vuokra-auton, ja vähän aikaa pyörittyämme älysi navigaattorikin missä mennään ja matka kohti Bretagea alkoi. Pysähdyimme pariinkiin otteeseen, ja alkoi olla jo ilta, kun viimein saavuimme Locminen pieneen kylään. Juniorihan oli siellä alkuvuodesta koulun järjestämässä vaihdossa. Pojat sopivat keskenään, että tehdään sama uudestaan kesällä, ja me päätimme lähteä Junioria viemään. Saimme myös kutsun olla perheen luona yötä, jonka tietysti otimme kiitollisina vastaan.



Ilta sujui oikein mukavasti, vaikka meiltä ei ranska sujukkaan. Onneksi perheen äiti puhui kohtalaisesti englantia ja isäkin auttavasti. Heillä oli aivan ihana talo ja suuri piha. En kehdannut pyytää lupaa ottaa  talosta kuvia, kun olimme vasta tavanneet, vaikka mieli olisikin tehnyt!

He halusivat vielä viedä meidän aitoon bretagnelaiseen ravintolaan galetteja ja crepejä syömään. Ravintola sijaitsi kaupungissa nimeltään Vannes. Valitettavasti sinne saavuttuamme alkoi satamaan ja muutenkin oli jo niin pimeää, että emme nähneet kaupungia kunnolla.










Ihmettelin vähän, kun ravintolan pöydällä oli sellaisia suurehkoja kahvikuppeja ilman lautasia. Olikohan tarjoilija unohtanut ne pöytään? Sitten selvisi, että niistä juodaan paikallista makeaa siideriä. Jos olivat galetet ja crepet taivaallisia, niin makea omenasiideri, jota kaadettiin kannusta niihin kuppeihin, oli myös hyvää.






Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan lähiseutuun. Juniorin koulukaveri oli samaan aikaan Bretagesta mummulassa ja niinpä veimme hänet kaveriaan tapaamaan. Me jatkoimme matkaa viehättävään Pont Aveniin, jossa kävimme myös syömässä - erittäin hyvin! Juniorin kaverin mummo oli vienyt heidät rannalle Carnaceen ja kävimme hänet sieltä hakemassa, ennen kuin palasimme takaisin Locmineen.


















Illalla söimme pitkällä kaavalla ranskalaisittain, mukavan isäntäperheen luona, ja seuraavana aamuna olikin jo aika lähteä takaisin lentokentälle Pariisiin. Juniori jäi viikoksi perheen luokse ja lensi seuraavana sunnuntaina kaverinsa kanssa tänne Corkkiin.

Vaikka aikaa ei ollutkaan paljon, ehdimme kuitenkin nähdä paljon. Oikein mielelläni lähtisin, paremmalla ajalla, Bretagnea kiertämään ja crepejä syömään!


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Ne ranskalaiset...

25 vuotta sitten katsoin autolautan kannelta, kun Ranska ja Calais jäivät taakse. Päätin silloin mielessäni, että ikäpäivänä en tuon maan kamaralle enää astu. Niin täynä oli Ranskaa ja ennen kaikkia ranskalaisia. Pitäköön maansa ja kielensä. No, olihan se Pariisi upea ja kaunis kaupunki, mutta kun siellä oli niitä tylyjä ja epäystävällisiä pariisilaisia. Sillä hetkellä Lontoo tuntui lähinnä paratiisiltä ja englantilaiset maailman ystävällisimmältä kansalta. Mieheni työkomennus Ranskassa oli päättynyt ja muuttokuorma lähti kohti Lontoota.

Vasta kymmenisen vuotta myöhemmin käväisin jälleen Ranskan maaperällä, matkustaessamme tunnelin ali Ranskan kautta Hollantiin. Ja vähän myöhemmin menin viikonloppumatkalle ihan Pariisiin asti. Sitten tuli taas pitkä tauko, kunnes tänä kesänä astuin jälleen Ranskanmaalle. Paljon aikaa kulunut ja vettä Seinessä virrannut.

Kun ensimmäinen pariisilainen minulle, pari viikkoa sitten, nakkeli niskojaan, olin purskahtaa nauruun. Eipä ole näissä niskojen nakkeluissa ja englannin osaamisessa asiat 20 vuodessa muuttuneet! Jos joku oli muuttunut, niin se olin minä. Luulen nimittäin ymmärtäväni nykyisin vähän paremmin ranskalaisia. Pariisi ja pariisilaiset ovat ihan oma lukunsa ja heitä ei pidä sekoittaa muihin ranskalaisiin, näin minulle on moneen kertaan sanottu.

Olen viime vuosina toiminut vähän niin kuin varaäitinä (heidän käyttämä terminsä, ei minun) lukuisille ranskalaisille opiskelijoille, jotka ovat olleet työharjottelussa työpaikallani. Nämä Lyonin alueelta kotosin olevat nuoret olleet kyllä todella fiksuja ja miellyttäviä tuttavuuksia. Ja, ai niin hyvätapaisia. Ranska on avautunut minulle aivan uudella tavalla.

Kerron täällä jo 15 vuotta asuneelle ranskalaiselle työkaverilleni, että olen lähdössä käymään hänen isiensä mailla. Päättivät sitten yhden opiskelijan kanssa, että minulle pitää opettaa, miten aito ranskalainen nakkelee kyllästyneen näköisenä niskojaan ja päästää suustaan sellaisen halveksivan pahauksen. Siinä vastapuolelle ei jää epäselväksi, kuinka toivottoman tyhmä tai väärässä hän on.   Että joku edes viitsii vaivata tai vastata noin idioottimaisesti... Harjoitus tekee mestarin, ja nyt minäkin osaan niskojen nakkelemisen jalon taidon.

Pariisilaisten asennevika on myös analysoitu. Suuri ongelma on tietysti vastapuolen, joko täysin puuttuva tai pahasti puuteellinen ranskan kieli. Kun pitkän työpäivän jälkeen aito pariisilainen kiitää kuumalla kadulla ihmisvilinässä, kohti tunkkaista metroasemaa, ei sitä jaksa alkaa turisteille neuvomaan, että missä se Eiffelin torni tai riemukaari sijaitsevat! Varsinkin jos näitä kysyjiä riittä jokapäivälle ja jokaiselle työmatkalle.

Ranska on suuri maa ja aikoinaan oli siirtomaineen vieläkin suurempi. Siellä on rannat ja alpit, suurkaupungit ja uinuvat kylät. Ei tarvitse lähteä edes aurinkoa tai lunta muualle etsimään. On varaa olla vähän omahyväinen, kun omassa maassa on kaikki! Miksi siis nähdä vaivaa kielten opiskelulla, kun ei tarvitse matkustaa muualle.

Meidän suurin ongelma oli yli 20 vuotta se, että meitä luultiin aina englantilaisiksi. Sitten mieheni oli vielä rakentamassa Pariisin kupeeseen Disneylandia, Yleistetään nyt taas, että ranskalaiset eivät kauheasti tykkää englantilaisista eivätkä amerikkalaisista. Mikki Hiirtä eikä Aku Ankkaa  Ranskaan haluttu.  Aloita siinä siinä sitten keskustelu, että anteeksi nyt kun teitä häiritsen (englanniksi), ja yritä nopeasti tehdä selväksi, että olen suomalainen ja tuo mieheni on ihan ehta irlantilainen.... Ja sitten vasta asiaan.

Yritin minä ranskaakin opiskella, mutta en siinä kauhean pitkälle päässyt. Se onkin sitten jo ihan oman postauksen arvoinen kokemus, sillä opetaja (joka myöhemmin sai kuulemma hermoromahduksen) huusi toiselle ruotsalaiselle opiskelijalle ja minulle, että siinä te kaksi toivotonta tapausta istutte vierekkäin. Ääntämisenne on aivan kamalaa, eikä se tule koskaan paranemaan. Kuuntelimme tätä purkausta suut auki ja myöhemmin tulimme siihen tulokseen, että ehkä open mies oli lähtenyt jonkun blondin matkaan... Meistä tuli sijaiskärsijöitä, vaikka ei se ääntäminen varmasti täydellistä ollutkaan!!!

Sellainenkin muisto tuli mieleen, että kun vihdoin muutimme takaisin Lontooseen ja olin ensimmäisiä kertoja Oxford Streetin metroasemalla, ranskalainen pariskunta lähestyi minua karttansa kanssa ja kysyi, että voisinko auttaa. Silloin päätin, että nyt on hetkeni koittanut. Oli tullut tilaisuuteni maksaa potut pottuina. Nakkelin niskojani ja vastasin tylysti, että en puhu ranksaa. Ai, että se silloin tuntui hyvältä...

Onneksi, vähän kun vanhigossa, olen joutunut antamaan Ranskalle tai se minulle, uuden tilaisuuden.
Pitkä viikonloppu sytytti halun tutustua maahan paremmin. Ranskaa tuskin alan enää opettelemaan, mutta en yhtään ihmettelisi, jos jo ensi vuonna palaisimme sinne lomalle. Juniori se onkin kunnostautunut ja lähtee sunnuntaina jo kolmannen kerran tänä vuonna Ranskaan. Täältä Corkista muuten lento Pariisiin kestää vain 1 h 20 min.





lauantai 5. elokuuta 2017

Sen poimin tuolta ojanpohjalta

Jotain hyvää siitä Suomen jäljessä laahaavasta kesästäkin oli: pääsin ihailemaan ojien kukkaloistoa.
Kävelylenkit sujuivat mukavammin, kun oli kukkia mitä ihailla ja kuvata.

Kauneinta katseltavaa olivat kylläkin lupiinit. Ovat ne vaan niin upean värisiä. Sitten kuulin, että niistä halutaan pästä eroon, vaikka niin kauniita ovatkin.

Teki mieli kerätä kaunis luonnonkukkakimppu ja tuoda se tänne! No, en tuonut, mutta onneksi on ojanpenkereistä paljon kuvia, joista saatan jonkun jopa suurennuttaa seinälle riippumaan.


 
 


 
 


 








 


keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kesäisiä tapahtumia

Suomi on kyllä varsinainen kesätapahtumien luvattu maa. Tarjolla on jos jonkinmoisia festareita, teatteria, markkinoita, herätysliikkeiden kesäseuroja, oopperaa, runoutta ja taidetta. Huonosti olen kesätapahtumia kiertänyt kesälomillani. Markkinoita osuu lähes aina lomaillessani, mutta niistä en jaksa innostua. Sitä samaa ylihintaista metrilakua ja typerillä teksteillä varustettuja t-paitoja...

Tänä kesänä olin yksin liikkeellä, joten ei tarvinnut miettiä miten muilla aika kuluu. Kesäteatterissa en ole käynyt vuosiin, mutta nyt innostuin lähtemään Lappajärven Halkosaareen katsomaan Kivikasvojen Suomi 100- esitystä. Olipa hyvä, että Halkosaari tuli puheeksi sukulaisvierailulla. Varasimme liput seuraavaksi päiväksi ja nautimme täysillä esityksestä. Ajatelkaa, Fredi 75v. oli vielä mukana. Liekkö kesäteatterin supisuomalainen sijainti (kylläkin kaatosatella varustettuna) vai esityksen teema, joka herkisti tämän ulkosuomalaisen. Tätä allaolevaa kappaletta kuuntelin nenäliinapakettia käsilaukusta kaivaen. Oli myös mukavaa huomata, että vaikka vuosikymmeniin emme sukulaiseni kanssa olleet juurikaan tavanneet, meillä oli paljon yhteisiä muistoja ja paljon puhuttavaa. Otetaan ensi kesänä uudestaan M!






Kaustisen kansanmusiikki festarit sattuivat myös lomani aikaan,  ja kun siellä esiintyi Samuli Edelmann, niin pitihän seilläkin lähteä käymämän. Teimme Kaustiselle treffit ystäväni kanssa, hyvissä ajoin ennen konsertin alkua. Mukavanhan siellä oli kierrellä, mutta jos edellispäivänä Halkoksaaressa satoi vettä kaatamalla, niin nyt oli muuten vain aivan järkyttävän kylmä. Ei tullut mieleeni ottaa mukaan pipoa ja käsineitä. Pakko oli ennen konsertin alkua käydä läheisessä kaupassa ja ostaa sukkahousut ja huivi kaulaa lämmittämään. Asteita ei mittarissa tainnut olla paljon kymmentä enempää.

Katselimme vähän aikaa kansantanssiesityksiä. Ensimmäinen esitys oli niin pitkä ja samoja kuvioita loputtomasti toistava, että alkoi ihan haukotuttamaan. Sitten lavalle tuli eloa, kun iloiset ilomansilaiset valloittivat lavan. Siinä jalka nousi ja hameiden helmat hulmusivat.





Edelmannin Konsertti oli hyvä, mutta loppui mielestäni kesken. Siinä vaiheessa kun Samuli alkoi laulaa tuttuja kappaleita, olikin aika pistää jo pillit pussiin. Kiitos lämmittävien sukkahousujen ja höyryävän teekupposen, ei teltassa tarvinnut enää väristä. Voi, sitä Suomen suvea!



Niin, että kerrankin tuli  kulttuuriakin harrastettua kesälomalla. Olettekos te pääseet nauttimaan kesän tapahtumista?